Rakentakaamme isänmaatamme yhteisvastuullisesti ja toistemme vakaumusta kunnioittaen

Juhlapuhe. Jämijärven kunnan itsenäisyyspäiväjuhla 6.12.2016

Työaikana minulla oli ilo pitää juhlapuheita monessa itsenäisyyspäiväjuhlassa. Tässä puheeni vuodelta 2016 Jämijärveltä Väinö Linnaa hyödyntäen. Monelta osin ajankohtaista tekstiä yhä!

       Rakentakaamme isänmaatamme yhteisvastuullisesti ja toistemme vakaumusta kunnioittaen

• Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. Hän otti seipään, tarkasti huolellisesti, että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten sillä kuopan suon pintaan. Sellaisia kuoppia hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän peitti ne huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotain peläten. Mahtoiko hän olla aarteenetsintä puuhissa?

 Näin aloittaa Väinö Linna kirjansa Täällä pohjantähden alla. Koko kirja, kuten sen alku kuvaa aidosti ja rehellisesti jotain siitä, mitä on ja mitä on ollut olla suomalainen. Jussi ei suinkaan etsi suolta aarretta, vaan hän on aloittamassa oman tulevaisuutensa luomisen oman taitonsa ja tietonsa sekä ennen muuta oman tahtonsa ja työnsä avulla. Suo, kuokka ja Jussi. Maa ja työ, työväline ja suomalainen raivaaja, maanviljelijä, työläinen… Työnteko ja voimakas usko tulevaisuuteen, joka ei tule itsestään, vaan vain työtä tekemällä.

 Sodan jälkeen maa näytti suurelta vararikkopesältä. Mutta tapahtui ihme

 Suomalaiset ovat useaan kertaan pitkän historiansa aikana joutuneet tarttumaan kuokkaan ja alkamaan uudelleen maansa rakentamisen. Olemme taistelleet luonnon kanssa, sota on hävittänyt maamme. Koko kansakunnan ja monen yksittäisen kansalaisen elämän kohtalona on ollut alkaa kaikki alusta. Viimeksi uudelleen rakennus alkoi, kun maamme palasi raskaiden sotavuosien jälkeen rauhan aikaan.

Lahjomattomasti historian kirjan kertovat, että päättyneen jatkosodan jälkeen vaiteliaana ja hiljaisena nousi armeija juoksuhaudoistaan. Se oli kokenut sodan käänteen niin kouriintuntuvalla tavalla, ettei se jättänyt mitään mahdollisuuksia illuusioille ja harhakuvitelmille. Vaienneiden linjojen yli matkasivat suomalaiset rauhanneuvottelijat Moskovaan. Sitten kirjattiin se, mitä oli tapahtunut. Ministerien ja poliitikkojen suulla muotoiltiin ja määriteltiin uutta tilannetta kansalle, joka vielä toistaiseksi pysytteli hiljaa, ulkoisesti vaiteliaana, nukkavieruna ja sodan köyhdyttämänä, mutta sisäisesti hämmentyneenä, odottavana, peläten ja toivoen.

 Osa kansasta oli kuitenkin liikekannalla. Väsyneenä menneistä kokemuksistaan, mutta keskeisenä tuntonaan ilo kotiin pääsystä vaelsi armeija kotikaupunkeihinsa, kirkonkyliinsä ja viimein koteihinsa. Heidän mukanaan vaelsi siirtoväki vähine tavaroineen, karjoineen, kärryineen ja nyytteineen.

 Sodan jälkeen maa näytti suurelta vararikkopesältä. Mutta nyt tapahtui ihme. Nälkänsä ja repaleidensa keskeltä, kahdeksaltakymmeneltä tuhannelta haudalta, hartioillaan suunnattoman sotakorvauksen ja satojentuhansien kodittomien onnettomuuden taakka aloitti kansa jättiläisponnistuksen. Sotakorvaukset siunasivat itsensä teollisuuden nopealla kehityksellä. Maatalous alkoi koneellistua. Yhden ainoan vaatekerran omistava muonamiesaines hävisi vaeltaen nousevan teollisuuden palvelukseen. Seinää varten asetettuna kansa kuroi kiinni sitä välimatkaa, minkä menneisyyden vaiheet olivat eurooppalaisen kehityksen suhteen synnyttäneet. Nyt tiedämme, että runsaassa 70 vuodessa on hyvinvointi edennyt kansamme keskuudessa enemmän kuin sitä ennen kahdessa vuosisadassa.

Rohkeus kannattaa, jos sen kumppanina on harkinta

Jälkeenpäin arvioiden sota-aikana rohkeus pelasti Suomen. Ilman urheasti sodittua talvea Suomi todennäköisesti olisi menettänyt itsenäisyytensä. Mutta rohkeuden ja uhkarohkeuden raja on epämääräinen. Hyvityksen ja lisämaiden hankkiminen hieman myöhemmin Saksan avustuksella ei tehnyt Suomea suuremmaksi vaan pienemmäksi.

Ehkä opimme tästä nykypäivän varalle sen, että rohkeus kannattaa, jos sen kumppanina on harkinta. Kumpaakin – siis rohkeutta ja harkintaa – harjoitettiin itäisen naapurin uudessa heikkoudentilassa Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa: Suomi oikoi sodanjälkeiset lommot kansainvälisissä suhteissaan ja liittyi Euroopan Unioniin, johon se taloutensa, kulttuurinsa ja kansanvaltansa puolesta kuuluu – ja kaikki tämä tehtiin sillä tavalla naapuri huomioiden, ettei tälle jäänyt mitään hampaankoloon.

 Kysymys kuuluu, tuleeko Suomi vastaisuudessa säilymään yhtenäisenä?

Jos katsomme Suomen kehitystä itsenäisen historiamme aikana, tärkeimmäksi tulokseksi nousee ehkä sittenkin kasvu kansalliseen eheyteen. Itsenäistymisen ja katkeran sisällissodan jälkeen Suomi oli rikki lyöty. Perimmäisenä syynä oli se, että suuri osa väestöstä tunsi itsensä oikeudettomaksi ja asemansa turvattomaksi. Erityisen vaikea oli maattoman maaseutuväestön asema. Lähes yhtä huonosti olivat kaupunkien työläisten asiat. Yhteiskunnassa aatteelliset erimielisyydet olivat yhtä jyrkät kuin säätyerot eikä koossapitäviä voimia ollut kovin paljon. Myös kieliasioista riideltiin kiivaasti.

Nykyisin Suomi on väestöltään ja kulttuuriltaan yksi maailman yhtenäisimpiä valtioita. Kysymys kuuluu, tuleeko Suomi vastaisuudessa säilymään yhtenäisenä? Vastaan kysymykseen sekä myöntävästi että kieltävästi. On periaatteessa yhä mahdollista, että suomalainen yhteiskunta joutuisi vieläkin tuhon partaalle samasta syystä, joka sen oli tuhota heti itsenäistymisensä jälkeen. Työttömistä ja muista syrjään työnnetyistä ei saa antaa muodostua ryhmää, joka oikeudelliselta ja henkiseltä asemaltaan muistuttaisi vuosisadan alun turvattomia torppareita ja mäkitupalaisia. Vaikka leikkaukset ja säästötoimet ovat välttämättömiä, yhteiskunnan jäsenten perustavanlaatuista turvallisuutta ei tule järkyttää. Sosiaalisten turvaverkkojen purkaminen olisi inhimillisestikin katsoen väärin, mutta Suomella ei ole siihen kansakuntanakaan varaa.

On edelleen ensiarvoisen tärkeätä, että Suomen kansan kaikki osat pidetään mukana yhteisessä päätöksenteossa ja että Suomen väestöön ei pääse syntymään suuri syrjäytyneiden joukko. Kansalaiset ovat pysyvästi hyvin huolissaan eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä. Köyhyys, huono-osaisuus ja yksinäisyys ovat asioita, joita on ehkäistävä. Näin kansalaisten toimintakyky ja elämänhallinta paranee. Jokaisella tulee olla mahdollisuus osallistua täysimääräisesti yhteiskuntaan ja työelämään.  Terveyserot ovat kasvussa ja terveysongelmat keskittyvät erityisesti eri tavoin huono-osaiseen väestöön. Terveelliset elintavat ja terveyden ylläpito ovat olennaisia hyvinvoinnin edellytyksiä. 

Kansallinen eheys on edelleen ensiarvoinen tavoite, jos eheydellä tarkoitetaan sitä, että kaikista pidetään huolta ja vältetään yhteiskunnan jakautuminen vihamielisiin ryhmiin. Tällainen eheys voidaan ylläpitää vauraassa Suomessa, jossa hyvinvointivaltioita edelleen kehitetään ja sen vikoja poistetaan. Ja Suomen vauraus voidaan ylläpitää vain osallistumalla tiiviisti kansainväliseen yhteistyöhön, ennen muuta Euroopan puitteissa. Kansainväliset suhteemme on pidettävä hyvällä tolalla ja jatkuvasti on kasvatettava niiden osaajien joukkoa, jotka osaavat Euroopan unionin yhteyksiämme ja muita kansainvälisiä asioita eri tehtävissä hoitaa.

 Maakunta- ja SOTE-uudistus ovat kaikkien huulilla (Huom! vuoden 1916 tekstiä)

SOTE -uudistuksesta puhutaan paljon. Uudistus herättää mielenkiintoa, mutta myös epätietoisuutta ja vastustusta. Joka tapauksessa nykyisten suunnitelmien mukaan Suomeen on syntymässä uusi hallinnollinen taso: itsehallinnolliset maakunnat, joita johtavat vaaleilla valitut luottamushenkilöt. Yhdet vaalit siis lisää kalentereihimme. Uutta maakuntaa johtavat maakuntavaltuutetut ovat uudessa roolissa koko maakunnan edustajina. Näkökulma on erilainen kuin nykypäivän maakuntavaltuutetuilla, jotka ovat omien kuntiensa edustajia. Toivonkin, että tulevat vuodet tuovat mukaan aitoja maakuntapoliitikkoja, jotka ajavat koko maakunnan etua.

Mistä maakuntauudistuksessa on kysymys? Maakuntien liitot, ELY-keskukset ja TE-toimistot lakkautetaan. Valtaosa näistä toiminnoista siirtyy maakuntiin(Tosin ihan näin se ei mennyt!). Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävät siirtyvät maakuntiin. Satakunnassa voimme olla uudistukseen tyytyväisiä. Saamme sen myötä kaiken, mitä on jaossa, kun nyt näyttää siltä, että myös oma pelastuslaitos säilyy Satakunnassa. Kaiken kaikkiaan uudistus koskee Suomessa yli 215 000 työntekijää ja Satakunnassa noin 10 750 työntekijää.

Aika usein vieläkin törmää ajatukseen, että kunnat voisivat myös jatkossa valita edustajia uusiin maakuntiin tai että maakunnat olisivat jollakin tavalla kunnallisia. Näin ei ole. Maakuntien asiat eivät enää jatkossa kuulu kuntien toimialaan. Uudistus muuttaakin kuntien luonnetta ja perustehtäviä huomattavasti. Muutos myös vähentää kunnallisten luottamushenkilöiden määrää, mutta toisaalta se luo uuden luottamushenkilöportaan maakuntatasolle. Maakuntauudistuksen jälkeen kuntien merkittävimpiä tehtäviä on esimerkiksi opetustoimi. Sen sijaan sosiaali- ja terveysasiat eivät enää kuulu kunnan tehtäviin. Kun kuntien tehtävät muuttuvat, myös kansalaisten osallisuus muuttuu. Maakuntauudistuksen jälkeenkin on tärkeää, että kunnat ja niiden hallinto säilyvät kiinnostavina kaikille kuntalaisille.

Uudistusta on vietävä päämäärätietoisesti eteenpäin. Nyt olemme jo niin pitkällä, että emme voi enää perääntyä. Kun ollaan ulapalla, on soudettava eteenpäin. Satakunnan SOTE- ja maakuntauudistuksen valmistelutyössä innostuksen henki on ollut aistittavissa. Työryhmillä on iso haaste edessään, kun ne pohtivat maakuntahallinnolle siirtyvien toimintojen organisointia. Mikäli nykyiset toiminnot vain lyödään sellaisenaan yhteen, olemme epäonnistuneet. Uudistuksessa on todellisia mahdollisuuksia luoda sellaisia toimintamalleja, joilla asioita tehdään toisin ja nykyistä paremmin.

 On pohdittava demokratiamme tilaa

•  Demokratia on huono järjestelmä, mutta paras tunnetuista, sanoi aikoinaan Winston Churchill.

Kunnallis- ja tulevien maakuntavaalien lähestyessä on pohdittava demokratiamme tilaa ja vaaleihin osallistumista. Todellisen itsenäisyyden erottamaton osahan on kansanvalta, oikeus omien vallankäyttäjien valitsemiseen. Siksi tänään on syytä olla todella huolissaan äänestysaktiivisuuden laskusta, mikä on ollut viime vuosien vaalien toistuva ilmiö. Näyttää siltä, että äänestysaktiivisuus jäisi pysyvästi aikaisempaa alhaisemmalle tasolle, monin paikoin runsaat 50% kansalaisista on äänestänyt kunnallisvaaleissa. Jos puolet kansasta jää vaaleissa kotiin, on selvää, että eduskunnan sekä kunnallis- ja maakuntavaltuustojen koostumus vääristyy.

Politiikalta vaaditaan tässä tilanteessa sekä kovaa itsekritiikkiä että uudistumiskykyä. Olemme tottuneet nykyiseen eduskunta- ja kunnallisvaalitapaamme, mutta tätäkin on syytä ennakkoluulottomasti pohtia. Miksi presidentinvaaleissa noin 70 prosenttia äänestää ja miksi eduskuntavaaleissa äänestysprosentti uhkaa jäädä jopa parikymmentä prosenttia alemmaksi? Miksi kunnallisvaalien äänestysprosentti on yleensä eduskuntavaalejakin alhaisempi? Tuleeko presidentinvaali lähemmäksi tavallista suomalaista kuin nykyinen kansanedustajien tai kunnallisvaltuustojen vaalitapa? Tämä on tärkeä selvittämisen aihe.

 Tulisiko ennen vaaleja tuoda esiin, kuka on ”kunnan tai maakunnan pääministeri”?

Yksi puoli vaaleissa on vaalien henkilöityminen. Presidentinvaaliesimerkki johtaa ajattelemaan, että äänestysaktiivisuuden kannalta vaalien henkilöityminen ja selvät vaihtoehdot eivät ole pahasta. Onkin syytä tutkia tarkasti nykyisin käytössä olevia vaalijär­jestelmiämme, mitkä niistä ovat kansalaisten kannalta parhaiten toimivia. Vaalien henkilöitymistä ei pidä pelätä Se on tosiasia, joka on jo tullut ja sen kanssa on vain elettävä – halusipa sitten tai ei. Kansalaiset odottavat sekä selkeitä vaihtoehtoja että vahvoja persoonia. Politiikalta vaaditaan nyt yhtä aikaa suurta rehellisyyttä ja voimakasta sitoutumista. Kansalaisilta saatu valtakirja on otetta­va tosissaan.

Miten on kunnallisvaaleissa tai tulevissa maakuntavaaleissa? Tulisiko vaalien alla selkeästi tuoda esiin, kuka johtaa kaupungin- tai kunnanhallitusta, kuka johtaa maakuntahallitusta jos ao. puolue voittaa? Tulisiko ennen vaaleja tuoda esiin, kuka on ”kunnan tai maakunnan pääministeri”? Äänestysaktiivisuuden haasteeseen on nyt tartuttava monella rintamalla. On syytä keskustella ja arvioida suomalaisen kansanvallan toimivuutta kokonaisuudessaan, vaalijärjestelmien uudistamisen tarpeita sekä myös erilaisten vapaaehtoistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen merkitystä. Ehdotankin, että nyt kunnallisvaalien alla Satakunnan poliittiset piirijärjestöt toteuttavat erityisen demokratiaprojektin, joka voisi tuottaa ehdotuksia mm. kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisää­misestä, äänestysaktiivisuuden lisäämisestä, oppilaitosten demokratiakasvatuk­sen mahdollisuuksista ja vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytysten vahvistami­sesta kunnissa.

Rakentakaamme isänmaatamme rakkaudella ja viisaasti

• Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapauden kaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.

Muun muassa näin kirjoitettiin Suomen itsenäisyysjulistuksessa vuonna 1917. Se oli silloin suomalaisten visio vapaasta ja itsenäisestä kansasta, joka haluaa tasavertaisena valtiona liittyä muiden maailman valtioiden joukkoon. Itsenäistymisen edellytyksiä olivat kansakunnan kehitys, eurooppalaiset mullistukset ja suomalaisten itsenäisyystahto.

Rakentakaamme isänmaatamme rakkaudella ja viisaasti

Suomi oli syntyessään sananmukaisesti nuori kansakunta. Vuonna 1917 suomalaisista 35 prosenttia oli alle 15-vuotiaita ja puolet alle 25-vuotiaita. Suomi oli itsenäistyessään maatalousvaltainen maa, jonka kaupungistuminen oli nopeutunut 1800-luvun lopulta lähtien. Maassa oli 3,1 miljoonaa asukasta. Suomen asukkaista 88 prosenttia oli suomenkielisiä ja 11 prosenttia ruotsinkielisiä. Lähes kaikki suomalaiset olivat 1917 lukutaitoisia. Suomi oli Norjan ohella Euroopan luterilaisin maa – kirkkoon kuului yli 98 prosenttia suomalaisista.

Suomalaisten itsenäisyyden ajan historia on tarina selviytymisestä. Kylmästä ja karusta maasta, Venäjän ja Ruotsin puristuksessa, Suomesta kehittyi itsenäinen valtio, joka tänään on yksi maailman rikkaimmista maista, joka nauttii laajaa luottamasta maailman kaikkien kansojen keskuudessa. Voidaan sanoa, että itsenäisyysjulistuksen suuri visio on toteutunut. Tänään eurooppalaisessa yhteisössä ja maailman kansojen joukossa meillä suomalaisilla on vakaa ja tunnustettu asema. Uskon, että me tunnemme tänään aitoa kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä siitä, että saamme elää ja toimia itsenäisessä Suomessa, vapaina suomalaisina.

Samalla kun kokoamme voimiamme omien kotikuntiemme ja isänmaamme rakennustyön jatkamiseen ja uuden aikakauden ongelmien voittamiseen, mielemme täyttää kiitollisuus edellisten sukupolvien työtä ja uhrauksia kohtaan. Väinö Linnan kuvaamalla tavalla, Koskelan Jussin tavoin, äitimme ja isämme kantoivat vastuunsa ja jättivät meille hyvän isänmaan elääksemme. Rakentakaamme sitä rakkaudella ja viisaasti – heidän tavallaan työtä tehden ja työn tekoon uskoen. Rakentakaamme sitä omanarvontuntoisesti, yhteisvastuullisesti ja toistemme vakaumusta kunnioittaen.

 Eläköön itsenäinen Suomi!